Stressi ja miten siitä selvitään
Kauko Röyhkä Olin parivuotiaan poikani kanssa päiväkävelyllä. Nostin pojan rattaisiin ja menimme vilkkaan kadun laitaan. Autoletka pysähtyi ja lähdimme ylittämään liikennevalotonta suojatietä. Yhtäkkiä parin ensimmäisen pysähtyneen auton takaa ampaisi pakettiauto. Ehdin juuri ja juuri tempaista lapsenrattaita taaksepäin. Pakettiautossa istui kännykkään puhuva nuorimies, joka ei edes vilkaissut meitä.
Tämä on melko tyypillistä nyky-Suomessa. Lokakuussa helsinkiläisautoilija ajoi vastaavanlaisessa tilanteessa kahden koulutytön päälle. Tytöt loukkaantuivat vakavasti. Myös polkupyöräilijät ajavat vaarallisesti. Kuusikymppinen tätini oli pyöränsä kanssa odottamassa risteyksessä valon vaihtumista, kun häneen törmäsi valtavalla vauhdilla polkupyörää ajanut mieshenkilö. Tätini kaatui pahasti ja kolautti päänsä katukiveen. Onneksi hänellä oli kypärä. Mies antoi henkilötietonsa, mutta ei jäänyt auttamaan, koska hänellä oli kiire töihin. Paikalle ilmestyi ystävällinen, nuori nainen, joka vei tätini sairaalaan missä tädin ranne todettiin murtuneeksi.
Kaikilla tuntuu aina olevan kiire. Syynä on stressi, joka johtuu hektisestä, vaativasta elämäntavastamme.
Mistä tämä kiireen tunne oikein tulee? Yksi syy on se, että nykyihmisen täytyy koko ajan olla tavoitettavissa. Ennen vanhaan puhelimen paikka oli eteisen pöydällä kotona tai työpaikalla. Sitä ei voinut ottaa mukaan minnekään. Autoilijoiden ja muiden ulkonaliikkujien ei siis tarvinnut piitata puhelimista. Kotona saattoi olla nauhoittava vastaaja, josta viestit kuunneltiin, tai joillakin kiireisimmillä oli piippari, joka ilmoitti tärkeistä puheluista. Ehkä se oli alkeellista, mutta säästi hermoja. Kaikki ymmärsivät, että asioille pitää antaa aikaa, kaikki ei tapahdu heti.
Toinen syy on pelko. Nykyään ihmiset puurtavat ylipitkiä päiviä töissä peläten irtisanomisia ja lomautuksia. Tietokoneohjelmat ja työmenetelmät vaativat jatkuvaa päivitystä. Jokainen pelkää uudistuvia työoloja ja ettei ole tarpeeksi tehokas ja nopea omaksumaan niitä. Lisäksi perhe vaatii huomiota, samoin ikääntyvät vanhemmat, joista yhteiskunta ei tule huolehtimaan. Myös vapaa-ajan teknologia kehittyy pelottavaa vauhtia. Lapselle ostettu kamera tai kännykkä onkin yllättävän monimutkainen vekotin, jonka käyttö vaatii paksuun opaskirjaan tutustumisen. Pari vuotta vanha tietokone ei sovi enää yhteen uuden tulostimen kanssa, joten on ostettava uusi tietokone, jonka sisään ajaminen vaatii taas oman aikansa. Seinustat ovat täynnä ikävännäköisiä johtoja ja latureita, joista ei meinaa ottaa selvää mikä kuuluu millekin laitteelle.
Viime aikoina olen alkanut tosissani miettiä mikä tässä elämässä on tarpeellista ja mikä ei. Mikä on totta ja mikä kollektiivista harhaa. Kollektiivinen harha on sitä, että meille uskotellaan että on asioita, jotka ovat niin tärkeitä että kaikkien pitää ne tietää ja osata.
Onneksi minulla ei ole ajokorttia. Olen säilyttänyt kävelijän mentaliteettini. En pidä edes pyörällä ajamisesta. Arvostan enemmän aikaa kuin rahaa. Enkä välitä kilpailemisesta. Annan toisten juosta vapaasti ohitseni.
Mutta teknologinen vallankumous on totista totta, ja siinä minunkin pitää olla ainakin jossain määrin mukana. Muuten syrjäytyisin. Paluuta kirjoituskoneiden ja C-kasettien aikaan ei ole. Uuden teknologian omaksuminen on minulle vaikeaa. Tietokone- ja asennusongelmat ovat lähes jokaviikkoisia. Joudun soittelemaan niiden takia ystäville ja asiantuntijoille. Paljon energiaa, jonka voisin käyttää luovaan työhön, perhe-elämään ja ruumiillisen ja henkisen tasapainon löytämiseen, kuluu naurettavien ohjelmointijuttujen kimpussa.
Lukemattomien hammastenkiristelyjen jälkeen olen oppinut auttavasti käyttämään musiikki- ja tekstinkäsittelyohjelmia, joita tarvitsen työssäni. Lisäksi osaan käyttää sähköpostia ja internetiä. Mutta en halua istua tietokoneen ääressä yhtään enempää kuin on pakko. En viihdy netissä.
Kännykkää ostaessani valitsen aina halvimman mallin, jossa ei ole kameraa tai mitään muutakaan ylimääräistä toimintoa. Iltaisin pidän kännykän yleensä äänettömällä. Sähköpostin avaan arkisin kerran päivässä, viikonloppuna en ollenkaan. TV:n katselun olen lopettanut melkein kokonaan. Katson mieluummin laatuelokuvia DVD:ltä silloin kun minulle sopii.
En osta koskaan iltapäivälehtiä. Kansalliset puheenaiheet kuten poliitikkojen seksielämä, urheilijoiden luksustalot tai tosi-TV-ohjelmien pintajulkkikset eivät minua kiinnosta enkä anna niiden saastuttaa aivojani. En lue edes omia haastattelujani enkä katsoa ohjelmia, joissa esiinnyn. Saan kuitenkin aina jotakin kautta kuulla mitä minusta ajatellaan.
Vältän käyntejä turhissa levynjulkkareissa ja elokuvien ensi-illoissa. Keväällä muutimme Helsingistä Turkuun, mikä on vähentänyt julkisia illanviettoja, joissa joutuu tapaamaan neuroottisia urabroilereita. En jaksa jauhaa levyjen ja kirjojen myyntiluvuista. Palkintojen kahmiminen ei minua kiinnosta.
Sen sijaan ulkoilen, olen lasten kanssa, soitan kitaraa tai äskettäin hankkimaani 1970-luvun sähköpianoa, luen ja kuuntelen musiikkia. Olen joutilas. Joutilaisuus on tärkeä osa elämää. Joutilaisuudessa kehittyvät parhaat ideat, joita voin käyttää työssäni. Nukun 7-8 tuntia yössä ja iltapäivällä vielä päiväunet. Sopivina iltoina korkkaan vaimon kanssa pullon punaviiniä ja sytytän tulen uuniin. Sellaisina hetkinä välitän vähät ilmakehässä sinkoilevista viesteistä ja kaahaavista autokuskeista. Kaikki piipittävät ja kilahtelevat koneet on suljettu. Koko ylikireä, sekopäinen maailma saa pysyä ulkopuolella. Minulla on oikeus rauhaan ja onnellisuuteen.
