Kolumni: Pirstoutunut ympäristö

Jokin aika sitten olin keikalla Orimattilassa. Ajoin sinne bussilla Lahdesta. Näin valtavia huolto-asemia, hampurilaisravintoloita, auto- ja tavarataloja, huonekaluhalleja, puutarha-tarvikkeita ja -kasveja myyviä jättiyrityksiä, teollisuushalleja ja ristiin rastiin meneviä voimalinjoja. Tämä amerikkalaistyylinen ostos- ja teollisuushelvetti tuntui jatkuvan loputtomiin.

Sitten tuli pätkä metsää, peltoa ja jonkinlaisena jäänteenä menneisyydestä maalaistalo tai kaksi kunnes eteeni levittäytyi uusi Orimattila, joka on pieni kunta Helsingin ja Lahden valtavassa imussa. Sinne oli rakennettu kerros-, rivi- ja omakotitaloalueita. Viimeksimainittujen talotyyppi on aina samanlainen harmaa tai vaaleansininen pakettipuutalo, joka etäisesti muistuttaa vanhan ajan maalaistaloa. Nimitän niitä Matti Vanhas-taloiksi, koska niissä on samaa kuivaa asiallisuutta, laimeaa perinteisiin nojaamista ja tylsyyttä kuin ex-pääministerissämme. Varmaan niissä on kaikki mukavuudet, mutta ne eivät hivele silmää. Voin kuvitella, että illat niissä kuluvat tv:n ja netin parissa. Ulkona ei varmaan huvita istuskella eikä alueella käydä kävelemässä. Ei ole mitään nähtävää. Ihmiset kaipaavat mukavuutta ja idyllistä ympäristöä, mutta sitä idylliä ei näköjään saa rahallakaan.

Melkein joka talon pihalla oli trampoliini ja maastopyöriä lapsille. Miten nämä lapset mahtavat inspiroitua tässä puuduttavassa ja mielikuvituksettomassa hyvinvoinnissa? Millaiset eväät he saavat elämälleen? Keikkani oli upouudessa gourmetravintolassa, jonka ohjelmapolitiikkana oli tuoda vanhempia staroja esiintymään uusien asuntoalueiden keski-ikäisille ja melko varakkaille asukkaille. Takahuoneen julisteista päätellen minua ennen täällä olivat käyneet Maarit ja Sami Hurmerinta, Ile Kallio ja Kaija Kärkinen sekä Jussi Hakulinen. Paikka oli aivan täynnä. Porukka tuli ensin syömään hyvin ja sitten vetämään hyvinansaitut viikonloppulärvit musiikkini säestyksellä.

Mikäs siinä. Ihmiset olivat mukavia ja tuntuivat viihtyvän. Muutamat olivat aika sekaisin. Mietin kuinka moni näistäkin käyttää mielialalääkkeitä. Tilastojen mukaan joka neljäs suomalainen käyttää. Vaikka asiat ovat niin hyvin.

Vähän myöhemmin olin keikalla Rovaniemellä. Kaupunki on yksi Suomen rumimmista, vaikka sijaitseekin kauniilla paikalla Ounas- ja Kemijokien yhtymäkohdassa. Tein pienen kävelyretken. Ydinkeskustan diskojumputuksen säestämä ostos-, irkkupubi- ja texmexhelvetti ei vetänyt minua puoleensa vaan suuntasin sivummalle. Ihailin Alvar Aallon suunnittelemaa kirjastoa ja ihmettelin taas kerran miksi nykyarkkitehdit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. Lähes kaikkien kaupunkiemme keskustat on pilattu rumalla rakentamisella.

Miksei tavarataloja ja ostoskeskuksiakin voisi rakentaa hyvällä maulla? Miksei niistä voisi tehdä mielenkiintoisempia paikkoja niin, että niissä voisi oikeasti viihtyä? Ostoskeskuksissakin voisi olla rauhallisia osia, keitaita, joissa ihmiset voisivat istua suihkulähteen ympärillä. Voisi olla gallerioita, miellyttäviä kahviloita, baareja - lyhyesti sanottuna paikkoja, joihin voisi mennä juttelemaan ystävän kanssa tai vain katselemaan ohikulkevia ihmisiä.

Nyt kaupallisuus vie voiton estetiikasta. Ostoskeskusten kahvilat, baarit ja liikkeet ovat epäviihtyisiä ja tylsiä. Joka paikassa soi huono musiikki tai tv on auki. Tuntuu siltä kuin asiakkaat haluttaisiin aivopestä tämän idioottimaisen kulutusyhteiskunnan kasvottomiksi rattaiksi. Heiltä otetaan rahat pois mahdollisimman tehokkaasti, potkaistaan sitten pellolle ja uudet sisään. Heille ei anneta mitään muuta kuin se tuote, josta he ovat maksaneet. Ei ihme, jos tällaisessa ympäristössä herkemmät sielut joutuvat vetämään mielialalääkkeitä. Tai kovia huumeita, niin kuin hienossa Reindeerspotting-dokumentissa.

Kävelin Ounasjoen rantaan ja ihmettelin miksei siellä ollut kahvilaa, jonne olisi voinut istahtaa ihailemaan jokimaisemaa. Ehkä sellainen istuskelu on typerää joutilaisuutta, vanhanaikaista, romanttista hömpötystä. Nykyihmisen pitää pysyä liikkeessä ja kuluttaa. Ja popsia pillereitä että jaksaa.

Kauko Röyhkä