Kolumni: Karppaajan kauhu

Olen kasvanut kaakaolla ja pullalla. Lapsena en voinut sietää kalaa enkä lihaa. Yäk. Kouluaikoinani olin jatkuvasti pulassa. Ei auttanut selittää, että come on ope, mä olen vege. Eihän sellaista sanaa ollut olemassakaan.

Kouluaikoinani ei ollut tarjolla kasvisvaihtoehtoja. Oli vain porkkanaraastetta ja kiinankaalia, joiden sekaan joku välkky oli keksinyt laittaa rusinoita ja appelsiineja. Oululainen herkku, rössypottukeitto, punaisine klimppeineen jäi lautaselle. Syömättä jäivät myös kalakeitot, kaalilaatikot, poronkäristykset, maksalaatikot ja verilätyt. Yäk. Samoin kävi isäni pyydystämälle riistalle ja kalalle.

Nykyään vaihtoehtoja onneksi löytyy. Jopa niin, että Suomi on seonnut ruuasta. Eihän täällä muusta enää puhutakaan. Luomu-, lähi-, sesonki- ja vähähiilihydraattinen ruoka on puskenut kaikkialle. Media on pullollaan karppaajia.

Nyt eletään sellaisessa uskossa, että perunoita, kaurapuuroa ja ruisleipää välttelemällä syödään terveellisesti ja laihdutaan. Että kun lautasella on paljon lihaa (proteiinia), voita, kinkkua, rasvaisia juustoja, kasviksia ja marjoja, niin onni ja autuus on saavutettu.

Ei pasta eli hiilihydraatit lihota. Sen sijaan liian suuret annokset lihottavat. Kyse on päivittäisestä kalorimäärästä. Jos syö vähemmän kuin kuluttaa, laihtuu. Hiilihydraatittomalla ruuallakin lihoo, jos syö enemmän kuin kuluttaa.

Olen karppaajien kauhu. Syön pastaa, pastaa ja pastaa – kaikissa sen eri muodoissa paljon ja jatkuvasti. Lisäksi ahmin suklaata hirveästi. Ruisleipää vedän kamalasti. En syö edelleenkään kalaa. Valkoista lihaa popsin joskus. En käytä voita, vaan italialaista kylmäpuristettua oliiviöljyä. Rakastan kasviksia, salaatteja ja pullaa. Riisiäkin syön tuon tuosta.

Kolesteroli-, sokeri-, maksa- ja muut veriarvoni ovat erinomaiset ja verenpaineeni matala. Mitenkähän kävisi painolleni, jos alkaisin karpata? En ala, aion jatkossakin syödä ja juoda kaikkea, mitä mieli tekee. Sitä paitsi ruisleipä on terveellistä, sen kuidut vähentävät tutkitusti syöpää aiheuttavien yhdisteiden määrää suolistossa.

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, ettei lihan- tai kalansyömättömyyteni liity mitään ideologista. En vain voi syödä mitään, mikä muistuttaa eläintä. Ongelmani on siis visuaalinen. Esimerkiksi kanankoipi muistuttaa liiaksi edesmenneen mäyräkoirani Bessin takajalkaa, joten ruokahalu menee heti. Yök.

Kalaruuat etovat myös. Pelkkä kalantuoksu riittää, ja näen edessäni niljakkaan suomukasan silmineen ja kiduksineen. Yök. Kauhistelin jo pienenä, miksi jäniksiä laitetaan uuniin. Eihän kavereita niin kohdella. Koska isäni metsästi, näin usein nyljettyjä ja päättömiä koppeloita ja teerejä. Yäk. Lautaselleni en niitä halua.

Koska nakki ei muistuta ketään, se on kasvis. Samoin makkara – sillähän ei ole silmiä. Hampurilaista voin syödä, koska pihvi on kätevästi piilossa sämpylän välissä, eikä sieltä roiku raajoja.

En siis pysty syömään kavereitani. Mieluummin silittelen karitsaa kuin pistän sen poskeeni. Uskonpa, että aika moni karppaajakin jättäisi lihansa syömättä, jos joutuisi ne itse teurastamaan. Ja vaikka ruokailijoita on nykyään joka lähtöön, joutuu omaa lihan- ja kalansyömättömyyttään selittelemään usein. Tuolloin en tietenkään ala höperehtiä silmättömistä nakeista, vaan totean, että olen allerginen – niinku henkisesti.

Susanna Päivärinta